Kaksi kuukautta!

Moikka!
Vaikka aika on kulunut käsittämättömän nopeasti, edelliset kaksi kuukautta tuntuvat ikuisuudelta. Oon tottunut kuulemaan espanjaa, tutustunut ihmisiin, päässyt mukaan elämänrytmiin ja alkanut ymmärtää kulttuurieroja. Kerran istuin ajatuksissani välitunnilla kun yksi opettaja tuli kysymään, mitä mä ajattelen kun mua noin hymyilyttää. Vastasin, että tässähän mä nautin vaihtarivuodestani. Ehei, kyllä edelleen päätäni pyöritellessäni mietin, minkä sattuman oikun kautta mä olen päätynyt tähän paikkaan näiden ihmisten keskelle!

Espanja sujuu paljon paremmin. Jos vastaan kysyjälle puhuvani espanjaa vähän, joku tuttu sanoo että älä valehtele! Edelleen kielen takia mä istun aika paljon hiljaa, mutta yhä enemmän saan heitettyä kommentteja ja jopa vitsejä jutteluun. Kotona puhutaan kaikki espanjaksi ja jopa ruokapöytäkeskusteluissa pysyn mukana. Vitsejä en yleensä ymmärrä edelleenkään, mutta voi riemua kun saan sanottua jotain hauskaa ja sarkastista niin että kaikki nauravat!

Yhtenä iltana kokoonnuttiin muutaman luokkakaverin kanssa yhden tytön kotiin, juteltiin, syötiin ja pelattiin korttia. Loistava esimerkki näiden kahden kulttuurin eroista oli Chancho-peli, sika. Kyseessä on Aasi, jossa kerätään viisi samanlaista korttia, valmiina nostetaan peukalo pystyyn ja viimeinen joutuu ottamaan nimensä perään kirjaimen: A-A-S-I. Suomalaisessa versiossa annetaan yksi kortti kerrallaan ja sanaakaan sanomatta kytätään toisia. Tässä latinoversiossa tietenkin heitellään kortteja kymmenen kerrallaan, läiskitään käsillä pöytää ja huudetaan ohjeita. Mä olin tosi huono mutta hauskaa se oli!

Kerran koulussa välitunnilla pelattiin hirsipuuta suomenkielisillä numeroilla. Mä olin opettanut niille numerot tuhansiin asti, suomessa ne menee aika loogisesti. Ensin niiden piti arvata kirjaimet ("C!" "Sori mut sitä ei oo suomessa, saatte jo köyden!") ja sitten muistella mikä numero neljäsataakaksi on. Bussimatkalla niiden suurin huvi oli käskeä mua sanomaan joku 5829 ja nauraa miten jossakin kielessä voi olla niin pitkä sana.

Meidän koulussa ei ole lainkaan kokeita, mutta neljästi vuodessa oppilaat antaa kansionsa tarkistettaviksi. Kyllä niille ihan läksyä tulee ja nyt kaikilla on hirveä kiire ensi viikon tarkastuspäivää varten. Jokaisen aineen kohdalla on sisällysluettelo, jossa lukee kaikki tähän asti tehdyt työt. Toiset kattoo luettelostaan, mitkä tehtävät on kesken ja tekee ne. Mä katson mitkä tehtävät olen tehnyt ja otan loput pois mun listasta!

Multa tosi usein kysytään, mitä me syödään, mutta kertominen on vaikeeta (joskus sanotaan, että suomalainen ruokakulttuuri syntyi kun Suomessa ei ollut ruokaa eikä kulttuuria). Viikko sitten päätin ihan tehdä jotain ja niinpä eräänä iltapäivänä juostiin koko kaupungin ympäri etsimässä ruisjauhoja ja puuroutuvaa riisiä. Lopulta pääsin tekemään karjalanpiirakoita! Tein puuron sushiriisiin, ja sitä maitoseosta kaasuliedellä hämmentäessäni mua kyllä hirvitti. Lopulta se litku alkoi kuitenkin näyttää ja TUOKSUA riisipuurolta! Mama teki täydellisen taikinan, Gio täytti ja mä rypytin. Lopputulokseen olin todella tyytyväinen, näyttivät kauniilta ja maistuivat oikeilta. Piirakat syötiin munavoin kanssa ja kaikki tykkäsivät!

Riisipuuron voi tosiaan hyvin tehdä sushiriisiin. Risottoriisiäkin ehdottivat netissä, se on kuulemma halvempaa. Täytyy kokeilla. Jäljelle jäänyt riisipuuro syötiin kanelin ja sokerin kanssa. Mulla oli tosi hauska fiilis, kun kotona tuoksui joululta, maistui Suomelta ja kuulosti Argentiinalta.

Vaihtarikavereiden kanssa oon tavannut nyt entistä enemmän. Ne houkutteli mut tangotunneille, mikä on hauskaa, vaikeeta ja vähän kiusallista, koska joka kerta musiikin loputtua me aletaan vaihtamaan kuulumisia ja opettaja katsoo pahasti. Lisäksi me ollaan tavattu jonkun kotona ja käyty kävelyllä. Meitä katsotaan yleensäkin oudosti: selvästi ollaan täysin eri puolilta maailmaa, mutta puhutaan espanjaa, juodaan matea ja pidetään ääntä kahdenkymmenen edestä.

Suomi, Italia, Uusi-Seelanti, Thaimaa, Argentiina, Saksa eli ei sen kauempaa voitu kavereita löytää!

Koko kaksi kuukautta ollaan yritetty löytää mulle piano-opettajaa. Yksi lupasi jo tulla, mutta perui tunnin kolmesti peräkkäin ja me luovutettiin. Silloin kyllä ärsytti tää myöhästely.... Näyttää siltä, että en tosiaan löydä sitä opettajaa, mutta onneksi voin löytää nuotteja netistä ja soitella kotona. Monet mun kaverit soittaa jotain ja nyt ollaan sovittamassa yhtä kappaletta pianolle ja poikkihuilulle. Kuulen paljon hyvää musiikkia ja pitäisi kulkea kynä kädessä, jotta voisi merkitä listaan artistin nimen joka kerta kun kuulen kivan biisin!

Kuitenkin kahteen kuukauteen on mahtunut myös vaikeita hetkiä. Varsinaista koti-ikävää en oo potenut, vaikka tietenkin kaipaan kaikkia Suomessa. Haikeiden hetkien lisäksi on ollut pari kokonaista päivä, kun mikään ei onnistu eikä kukaan ymmärrä mua. Yhtenä päivänä olin flunssassa, ymmärsin väärin ja tein jotain tosi hassua ja kaikki harmitti. Kaverit huomas sen ja kaikki tuli kyselemään, että mikä on ja lohduttelemaan. Se auttoi, mutta tuntui vähän syylliseltä, kun heti saa valtavasti huomiota kun vähän näyttää nyrpeetä naamaa. Oikeasti mulla ei oo mitään syytä valittaa, oon todella tyytyväinen tähän kaikkeen ja kuljen koulussa hymyillen. Noi hetket vaan kuuluu vaihtarivuoteen, joten täytyy niistäkin kirjoittaa!

Tavallinen iltapäivä keittiön ikkunasta.

Sitten pari huomiota, joita en osannut sijoittaa mihinkään muualle:

Ushuaia on melko siisti kaupunki ja varsinkin täällä vähän kauempana keskustasta on todella hiljaista. Bussit kulkevat kahta eri reittiä eikä aikataulua ole, pysäkillä täytyy odottaa joko kaksi tai neljäkymmentä minuuttia. Koiria on paljon ja ne kulkevat kaduilla vapaina, ei ihan mun suosikkijuttu!

Ruokakaupat on joko tosi epämääräisiä kioskeja tai siistejä La Anonima -supermarketteja. Mun kaupassa käynti on aina pieni seikkailu, kun yritän löytää etsimäni, miettiä kuinka paljon se maksaa euroissa ja sitten päätyä vielä oikealle kassalle riippuen siitä miten maksan. Useampaan kuin kerran mua on katsottu ihmetellen kun teen jotain tosi hassua. Joskus vielä otan kameran mukaan; pitää varautua hymyilemään nätisti ja vakuuttamaan että kiltit vaihtarit vaan haluaa tallentaa vuotensa jokaisen hetken!

Voi, siellä Suomessa taitaa jo tulla kevät. Täällä on yhä kylmempää ja pimeämpää, mutta ei mua masenna yhtään!

Ensi kertaan!

Koulupäiviä

Nyt kerron mun ihan tavallisesta päivästä. Tänään on tiistai, mä olen ollut Ushuaiassa kuusi ja puoli viikkoa. Sää on aamulla sateinen, mutta kirkastuu vähitellen. Aplodeja!

Aamulla lähdetään kouluun aikaisin, noin varttia yli seitsemän. Jokainen etsii jotain syötävää itselleen ennen lähtöä, ja aamupala on yleensä makea: Vaaleaa paahtoleipää, voita tai hilloa, teetä, kaakaota. Maito tosiaan myydään pusseissa!

Opettajat kokoontuvat yhteiseen piiriin ennen tuntien alkua, joten mulla on aikaa vaikka tehdä koulutöitä tai auttaa keittiössä. Kymmentä yli kahdeksan kaikki ovat ehkä saapuneet paikalle, jolloin hiljennytään hetkeksi ennen töiden aloittamista. Kuvassa ala-asteen piirejä, etualalla koulun nuorin ryhmä.

Ensimmäinen oppitunti kestää noin varttia vaille kymmeneen, jonka aikana yksi ryhmistä valmistaa sämpylöitä ja matea koko koululle. Keittiövuoro vaihtuu päivittäin, joten yhtenä päivänä saattaa olla vanhimpien oppilaiden tekemiä juustolla täytettyjä sämpylöitä ja seuraavana neljävuotiaiden kokkareleipiä.

Jokaisella oppilaalla on vuorollaan omia tehtäviä: välipalan tarjoilu, tiskaaminen, koulutarvikkeiden järjestäminen, siivoaminen... kaikki tehdään yhdessä.

Nyt mulle selvisi asia, jossa tämä koulu on valovuosia Suomen kouluja edellä: jokaisen täytyy lukea yksi kirja kuukaudessa. Ja meillä lukiossa opettaja suunnilleen pahoitteli, että tän kurssin OPS:n mukaan täytyy lukea yksi kirja! Täällä luetaan ihan oikeita, paksuja kirjoja eikä mitään futistähtien elämäkertoja hyväksytä. Mä oon lukenut söpöjä eläinnovelleja tiikereistä ja papukaijoista, ja ymmärrän hyvin! Seuraava kirja on jo tiedossa, se on jo paksumpi, ja musta on ihanaa nähdä mun edistyminen tällä tavalla. 

Mä en meinannut uskoa koko juttua lukemisesta, mutta mun mielestä tää on pelkästään hyvä asia. Kyllä täällä jotain osataan paremmin!

No... on niitä hyvin, hyvin kummallisiakin asioita. Viime viikolla sain tutustua koulun rangaistuskäytäntöihin. Eräänä aamuna opettaja kertoi, että yhden oppilaan sisäkengät olivat kadonneet jäljettömiin. "On todella tärkeää, että jokainen voi tietää, että koulupaita, kengät ja kaikki muut tavarat pysyvät tallessa koulussa..." Ei taas, sanoivat mun kaverit. Mutta kyllä: me istuttiin piiriin samalla tavalla kuin välipalalla, ja tehtävänä oli ajatella niitä kadonneita kenkiä. Siinä sitten ajateltiin 75 minuuttia. Tällä kertaa riitti vain yksi oppitunti, mutta kaverit kerto aikaisemmista tapauksista. Kerran ne oli piilottaneet kaikki laulukirjat pianon sisään ja istuneet siitä hyvästä viikon!

Välipalan jälkeen lähdetään noin puolen tunnin välitunnille. Sateisella säällä ei ilmeisesti tarvitse mennä ulos, mutta yleensä täälläkin kestää kymmenen minuuttia ennen kuin kaikki oppilaat on hätistelty pihalle. Mun luokkalaiset pyörii yleensä noiden takaovien edessä samanlaisena laumana kuin Suomessakin. 

Välitunnit on mulle yleensä päivän huonoin hetki. Vaikka viihdyn mun ryhmän kanssa tosi hyvin, seuraan keskustelua ja nauran mukana, en oikein tunne ketään kunnolla. Sitten kun porukka hajaantuu ympäri pihaa jokainen omien kavereidensa kanssa, tuntuu typerältä roikkua jonkun puolitutun mukana. Olo on yksinäinen ja puhuminen tosi vaikeeta. Sellanen fiilis menee yleensä nopeasti ohi, enkä mä ikinä koulussa murjota.

Meillä on päivässä vain kahta eri oppiainetta. Ainetta vaihdetaan joko yhdeltätoista toisen oppitunnin alussa tai kahdeltatoista, kun ala-asteen oppilaat lähtevät kotiin. Yleensä koulussa on hyvä työrauha, mutta koska välitunnit ja loppupiirit järjestetään porrastetusti, välillä meidän piirin ympärillä juoksee kolmekymmentä ulkovaatteitaan etsivää lapsukaista eikä hiljaisuudesta ole tietoakaan.

Kuvassa muutama esimerkki kiitettävästä keskittymisestä opetuskeskusteluun :D

Kolmas oppitunti loppuu 13.30. Siivousvuorossa olevat oppilaat alkavat lakaista lattioita ja loput kokoontuvat isoon saliin. Taas syödään sämpylöitä! Ennen kotiin lähtöä lauletaan muutama laulu kitaran säestyksellä. Yleensä ehkä kymmenesosa oppilaista laulaa, mutta jos opettaja valitsee kivemman laulun, useampikin liittyy mukaan. Laulaminen ei ole noloa, mutta aika moni sanoo ettei osaa ja istuu siksi hiljaa. Mä tykkään lauluista, ja johan se olis tylsää istua taas tuppisuuna tyhjyyteen tuijottaen! Muutaman laulun jälkeen opettajat alkavat luetella oppilaiden nimiä vähitellen, ja poistumisluvan saaneet jättävät kenkänsä hyllyyn seuraavaa päivää varten. Koulupaidat viedään kotiin vain viikonloppuisin pesuun, muuten niitä säilytetään naulakoissa.

Tänään on kuitenkin tiistai eli liikuntapäivä, joten meidän ryhmä jättää loppupiirin väliin. Osa auttaa paria opettajaa tekemään ruokaa kaikille; yleensä pitsaa tai empanadoja.

Lounas syödään keittiössä jutellen ja nauraen. Tiedän, ettei kukaan oo valtavan edustava syödessään, mutta musta tässä on tosi kodikas tunnelma. Enhän mä sieltä kovin pahasti erotu?

Ja niin, kiitos mummulle ihanasta neuleesta, joka on saanut paljon kehuja muiltakin!

Bussimatka liikuntapaikalle on myös kokemus kahdentoista yli-innokkaan latinon kanssa, suosittelen.

Tämä kouluviikko on ehkä ollut paras kaikista. Tiistaina kaikki otti paljon kuvia mun kameralla, ja sillä verukkeella pääsin mukaan Facebook-ryhmään. Keskiviikkona opetin lisää suomea ja laulettiin mun opettamaa laulua; koko koulu tuli katsomaan että millä kielellä noi loitsuaa! 

Torstaina vedin matematiikantunnilla psykiatri-leikin, joka oli lopulta suurmenestys. Lukkiuduttiin varastohuoneeseen ryhmän kanssa, pelattiin kaksi tuntia ja naurettiin vedet silmissä. Olis kiva selventää enemmän, mutta psykiatrin ideaa ei saa paljastaa! Mä annoin kaikki ohjeet espanjaksi, pysyin mukana leikissä ja ymmärsin melkein kaikki kysymykset. Muutamia ratkiriemukkaita hetkiä kyllä tuli vastaan, kun en ymmärtänyt mitä musta puhuttiin enkä tietenkään voinut kysyä. Kun mä silmät kirkkaina vakuutin, että mun paita ei ole vihreä, joku alkoi jo opettaa mulle värejä kun en kerran osannut. Nyt pelkään jo paljastaneeni liikaa!

Nimikierros!

Ylhäällä vasemmalta Rodrigo, Lautaro, minä, Gio, opettaja Fernando, Selene ja Facundo,

alhaalla vasemmalta Francisco, Nicolas, Francisco, Jasmin, Luis, Yamila ja Nair. Voi noita poikien nimiä! 

Täällä on muuten tosi yleistä sekä pidentää että lyhentää nimiä. Multa kysytään usein mun lempinimeä, ja mä totean että ihan Saana vaan. Se onneks sopii aika hyvin espanjan kieleen eikä aiheuta suuria vaikeuksia, kun en liian tarkka oo. Kyllä mua silti hämmentää suunnattomasti, kun joku opettaja sanoo mun tuotua matekannut yläkertaan:

- ¡Gracias, Sanchi!

Mä oon siis päässyt taas aika paljon lähemmäs mun luokkalaisia. Kaikki kuuntelee ja innostuu mun jutuista. Jopa sellaiset, jotka on vaikuttanu tosi erilaisilta eikä kovinkaan kiinnostuneilta koulusta saati musta, on tullu mulle juttelemaan. Tuntuu, etten enää oo pelkästään se tyttö Finlandiasta vaan ihan oma itseni. Mahtavaa!

Iltaisin mulla kahdesti viikossa englantia. Kerran viikossa oon käynyt tangotunnilla, jonne pari vaihtarikaveria mut houkutteli. On se ihan hauskaa mutta tosi vaikeeta! Muuten mä kotona oleilen rennosti, pelailen Martinin kanssa, soitan pianoa, teen (lue: piirrän) koulutehtäviä tai lueskelen. Haluasin  päästä enemmän mukaan vapaa-ajan porukoihin, mutta enköhän ajan kanssa saa kavereita, joiden kanssa viettää aikaa. Toisaalta arki-illat on mukavan rauhallisia verrattuna niihin viikonloppujen asadokarnevaaleihin!

Päivällinen syödään kymmenen aikaan. Se on perheen yhteinen hetki ja aika vaihtaa kuulumiset. Siinä alkaakin päivä olla pulkassa, mutta ruoan jälkeen tehdään vielä läksyjä, korjataan oppilastöitä tai ollaan pitkään koneella. Hämmästelen sitä, miten vähillä unilla täällä pärjätään!

Vielä hieman muita kuulumisia viikolta. Nyt olin ensimmäisellä AFS-leirillä, jonne saapuivat lisäksi vaihtareita parista pohjoisemmasta kaupungista. Hauskaa oli, leikittiin leireille tyypillisiä yhteisleikkejä (ninja, tukkihumala sekä hassu taputuskisa espanjaksi) ja päiviteltiin tätä menoa. Kaikilla vaihtareilla on ollut hyviä ja huonoja hetkiä, kaikilla on suunnilleen samat haasteet ja odotukset. Musta on ihanaa, että mulla on niin paljon aikaa vielä oppia uutta ja tehdä täällä kaikenlaista!

Chilessä

Heippa,
pääsiäisen pitkänä viikonloppuna teimme perhetuttujen kanssa retken Chilen puolelle. Matkalla ajettiin kahden muun Tulimaan kaupungin läpi: Tolhuin (asukkaita 3000) ja Río Grande (65 000). Tosiaan on hyvä juttu, että tykkään Ushuaiasta, sillä poiskaan en taida päästä. Río Grandeen ajettiin autolla noin kolmessa tunnissa, mutta Tulimaan ulkopuolelle matkustaessa käytännössä ainoa vaihtoehto on lentää.

Ushuaia, Tolhuin, Río Grande ja lopulta Lago Blanco, Chile. Rajaa ylittäessä piti kirjaimellisesti ylittää joki, ja vastaan tuli hieman käytännön ongelmia.

Lopulta päästiin jatkamaan matkaa yöpaikkaan Lago Blancon rannalle. Yöpaikassa oli pieniä mökkejä vierekkäin ja yhteinen rakennus ruokailua varten, mitähän se on suomeksi... Majatalo kuulostaa aika eeppiseltä. Istuttiin iltaa rauhassa ja pelailtiin korttia sekä Scrabblea.

Mä näytän ihan siltä että osaisin keksiä kolmenkymmenen pisteen sanoja espanjaksi, enkö vain?

Mun kielitaidossa on meneillään kai joku taitekohta. Ymmärrän ehkä 60 prosenttia puheesta ja pysyn mukana keskustelussa - kunhan mun ei itse tarvitse sanoa mitään. Taidan vältellä virheitä ja luovuttaa liian helposti... Koulussa seurailen muiden juttelua, ja aika usein mulla on jotain sanottavaa aiheeseen, mutta kun oon vihdoin muodostanu lauseeni, kaverit puhuu jo seuraavasta asiasta. Nyt kai täytyy vaan pakottaa itseni juttelemaan kaikille ja olemaan välittämättä sanojen suvuista tai verbimuodoista! Sitä paitsi on ihan sama, jos mä sanonkin jotain outoa tai aiheeseen liittymätöntä. Se, että mä olen Suomesta ja syön päivällistä viideltä, on jo yhtä kummallista kuin jos ratsastaisin karhulla kouluun!

Sää on ollut selvästi kylmempi ja tänään satoi jo ensimmäistä kertaa räntää. Tällä viikolla Buenos Airesissa rankkasateet ovat aiheuttaneet pahoja tulvia, ja ihmisiä on kuollutkin. Koulussa kerättiin vaatteita ja ruokaa lähetettäväksi alueille. Sellaiset sateet ovat kuulemma todella harvinaisia. Täällä alhaalla sataa ja tuulee paljon aina, mutta nyt on ollut kauniitakin päiviä eikä tietoakaan tulvista.

Tulimaan maisemaa ja hilpeitä guanacoja, joista en valitettavasti saanut parempaa kuvaa. Autosta näkyi kilometrikaupalla ruohikkoista maata, jota reunustaa metsäalueet tai vuoristot (joiden takana todennäköisesti on lisää ruohomaata). Muuten Chilen näkeminen jäi vähän vähäiseksi matkustustavan takia; ensin ajetaan autolla kauniiseen paikkaan, kävellään ja katsellaan maisemia ehkä puolisen tuntia ja sitten aletaan syömään!

Frutillas, nam!

Ruoka on hyvää, mutta mitään terveysintoilijoita ei täällä olla. Esimerkiksi riisiin sekoitetaan voita ja salaatit uivat aina öljyssä. Muutenkin vihannesten syöminen on vähän eri tasolla; eräänä päivänä salaatti oli perunaa ja kananmunaa. Mä sitten mielenosoituksellisesti syön banaanin aamupalaksi ja leikkaan omenaa lounaalle.

Telkkaria oon kattonut jonkun verran kotona, ja koulussa on järjestetty pari leffailtaa yläasteen oppilaille (voi tätä koulua). Molemmat elokuvat ja suurin osa ohjelmista on englanniksi espanjankielisin tekstein. Toisaalta oon katsonu pelkästään sellasia ohjelmia, jotka itse tunnen. No, kattelen lisää ja kerron, ja kieltämättä Frendejä tai Sormusten herraa olisi oikein viihdyttävää katsoa espanjaksi dubattuna!

Musiikki taas on suurimmaksi osaksi espanjankielistä. Ne, jotka mainitsevat mulle tuttuja bändejä, sanovat kuuntelevansa erilaista musiikkia kuin muut. Juttelin yhen musajätkän kanssa, joka sanoi, että sen piireissä moni kuuntelee Nightwishia. Käytiin siinä keskustelu laulajien paremmuudesta, ja lopulta mä ohimennen mainitsin, että nehän on suomalaisia. Ai on vai?!?

La Semana Santa

Moikka,
viime aikoina kaikki on tuntunut niin onnellisen tavalliselta, että blogin päivittäminen tuntui todella vaikealta. Otin vähän etäisyyttä ja nyt taas onnistuu. Apukysymykset on toivottuja; mun on helpompi vastata tiettyihin kysymyksiin kuin miettiä, että mitähän mielenkiintoista mä tänään olen kokenut. Rohkeasti siis vain lähettämään sähköpostina tai suoraan blogiin vaikka kokonaisia listoja!

Kotona kaikki hoituu jo rutiinilla. Tiedän, mitkä kotityöt kuuluu mulle ja mitä mun oletetaan tekevän - eli ei paljon mitään. Meidän ei ikinä tarvitse tehdä ruokaa, ehkä lämmittää ja tiskata astiat jälkikäteen. Joskus mä pyörittelen päätäni sisäisesti, kun veli ei jaksa tehdä kaakaotakaan itse... Talossa käy kotiapulainen arkiaamuisin, joka siivoaa, pesee pyykit, joskus jopa käy kaupassa ja laittaa ruokaa. Perhe pitää kovasti meidän apulaisesta, joten minkäänlaista "erottelua" tässä asiassa ei ole, ammatti siinä missä muutkin, mutta mulle se oli ensin tosi outoa. Joku vieras ihminen pesee ja silittää mun vaatteet ja vielä kantaa ne mun huoneeseen!

Kotitöiden jaossa ja nuorten itsenäisyydessä näkyy selvä ero suomalaisten ja argentiinalaisten nuorten välillä. Koulun loputtua kahdeksantoistavuotiaina ei ole mikään kiire muuttaa pois äidin täysihoidosta ja monet "lapset" jäävät kotiin vuosiksi. Ushuaia on hieman eri asia, koska opiskelupaikkoja ei täällä käytännössä ole. Siispä suurin osa nuorista muuttaa Buenos Airesiin, mutta sielläkin on isovanhemmat tai muita sukulaisia, joiden luona asua. Jopa koulussa ollessani huomaan, että meno on välillä aika lapsellista.

Koulusta vielä pari huomiota. Periaatteessa ei saa käyttää meikkiä, mutta harvoinpa siitä kenellekään huomautetaan. Monet viihtyvät collegehousuissa ja meikittä koko kouluviikon. Pari viikkoa sitten pidettiin pitkä saarna lävistyksistä ja pipoista, mutta eihän se tuntunut tehoavan. Opettajat käskevät riisumaan pipon kymmenen kertaa päivässä, mutta heti kun silmä välttää... Mulle tulee tästä jatkuvasta näytelmästä todella kotoinen olo!

Tällä viikolla on Semana Santa, pyhä viikko eli pääsiäinen, ja koulusta on viikko lomaa. Kotona maman, veljen ja naapurintytön kanssa tehtiin itse kymmeniä suklaamunia, jotka koristeltiin ja käärittiin sellofaaniin tutuille vietäväksi.

Huomatkaa matekuppi, argentiinalaisuuden inkarnaatio, keskellä pöytää.

Kylläpä tuli kauniita; yksi Suomen lippukin tuli yleisön vaatimuksesta väsättyä. Noita näperrellessäni tajusin pysäyttävän asian; mä en ole kertaakaan nähnyt täällä syötävän karkkia! Vaikka täällä syödään jatkuvasti, herkut ovat aina suklaata tai leivonnaisia.

Viime aikoina oli lisäksi pari muuta kansallista juhlapäivää: Falklandsaarten sodan sekä sotilasdiktatuurin muistopäivät. Olen saanut kuulla molemmista todella mielenkiintoisia asioita. Ehkä olisi hyvä tutustua aiheeseen vielä enemmän, mutta ei kai tällaisesta voi ikinä täysin puolueettomasti kirjoittaa. Nämä ovat siis omia huomioitani!

Kansallistunne on vahva ja kovasti pyritään eroon eurooppalaisista "isäntämaista". Pyrkimys olla riippumaton on yksi syy englannin vähäiseen opetukseen. Katso tarkkaan taulun alareunaa. Pohjoisamerikkalaisetkaan eivät taida olla täällä kovin suosittua väkeä, mutta eihän Falklandsaarten sodasta kertovaan tauluun voitu painaa Britannian lippua... Oikeastaan jo saarten nimi on poliittinen kannanotto, argentiinassa saaret ovat ehdottomasti Islas Malvinas.

Sotilasdiktatuurista kuulin rankkojakin asioita. Ihmisoikeusloukkaukset olivat arkipäivää ja kadonneita kymmeniä tuhansia. Kaikesta on vain muutama vuosikymmen ja jäljet edelleen näkyvissä. Nämä ovat asioita, joista löytyy erilaisia versioita enkä uskalla mennä tekemään liian nopeasti omia johtopäätöksiä. Kun pystyn keskustelemaan kunnolla espanjaksi, kirjoitan enemmän ja kerron näiden ihmisten version tapahtumista.

Tässä muuten on ehkä syy siihen, että täällä suhtaudutaan rikollisuuteen hieman löyhästi. Sääntöjä kyllä on, mutta niiden noudattaminen niin tai näin. Mieluummin hyväksytään "pieniä" ongelmia kuin vahditaan ja rajoitetaan ihmisiä liikaa. Toimivaa, en tiedä, mutta se näkyy täällä.

Luonto jaksaa ihmetyttää jatkuvasti. Metsä on lengapuiden takia täysin erilaista kuin Suomessa, mutta luonto on puhdasta. Purojen vesi on juotavaa ja syötäviä marjoja löytyy täältäkin paljon. Asiaan perehtynyt saisi tästä irti varmasti paljon enemmän, mä en osaa sanoa kuin että onpa kaunista!

Huomenna lähdetään pariksi päiväksi Chilen puolelle retkeilemään. Koska maman monet läheiset ystävät ovat meidän koulussa töissä, viikonloppuisin tapaan aina vähintään neljä mun opettajaa. Ensin yksi opettaja saattaa tulla meille illalliselle ja me vuorostamme käydään juomassa matea toisen luona. Nytkin retkelle on lähdössä muutama... Musta se on hauskaa, koska kaikki opettajat ovat mulle aina niin mukavia ja koko koulu tosiaan yhtä suurta perhettä!

En tiedä, tuliko tehtyä vähän turhankin tarkkoja havaintoja. Ne saattavat kuulostaa negatiivisilta, mutta ikinä en vertaa, ovatko asiat lopulta parempia tai huonompia - ne ovat vain erilaisia. Mä viihdyn täällä todella hyvin ja pidän sekä kaupungista että ihmisistä. Turhautumisen ja kodin kaihoamisen hetkiä tulee, mutta ne menevät nopeasti ohi. Tutustun yhä paremmin koulukavereihin, vietän mukavaa aikaa perheen kanssa, taivutan imperfektimuodon oikein, joku kehuu pianonsoittoani, saan kauniin kortin Suomesta... Iloisia hetkiä on paljon!

Sellaista siis tällä kertaa, hyvää pääsiäistä kaikille!

Así es la vida

Moikka!
Otsikon mukaisesti tällä viikolla kaikki on muistuttanut enemmän elämistä kuin vaeltelua. Mulla on ollut todella hauskaa ja oon tehnyt vaikka mitä, mutta lopulta aika tavallisia juttuja. Sitä paitsi kaikkialla en viitsi kulkea kamera kädessä. Siksi tän kerran teksti on vähän kuiva ja koulupainotteinen, mutta kyllä mä yritän kirjottaa jotain mielenkiintoista!

Koulussa viihdyn todella hyvin. Osallistun niin paljon kuin pystyn, eli kopioin valmiit tekstit taululta, mutta kenties puuduttavat opetuskeskustelut menevät multa iloisesti ohi. Pari pientä kirjoitelmaa oon tehnyt espanjaksi Suomen jätehuollosta sekä eräästä novellista, mutta lähinnä kielen takia. Kaverit auttaa mua ja yks päivä joku jaksoi selittää mulle pitkät pätkät painomerkkisäännöistä ja vielä sellaisella espanjalla, että ymmärsin! Hauskimmat hetket ovat kuitenkin liikuntatunnit, kun mennään melomaan pelkästään oman ryhmän kesken, riehutaan ja hörpitään matea.

Yhteiskuntaopin tunnilla kirjoitettiin ihan muistiinpanoja. Ne piti saada ylös opettajan sanelusta, enkä mä millään pystynyt edes kurkkimaan sanoja kavereilta sitä tahtia. Lopulta luovutin, laitoin tavarani laukkuun ja opettaja kysyi: "Saana, haluisitko sä viimeistellä sun kuviksentyön?" Lopputunnin oli sellainen olo, että tästä koko jutussa on kyse: kaverit sekä Suomessa että täällä kirjoittaa muistiinpanoja ja minä maalaan vesiväreillä.

Matematiikassa käsiteltiin yhtälöpareja. Se itse asiassa yllätti mut; kyllä se Suomen yläasteen matikkaa vastasi. Mä tietenkin tein kaikki tehtävät ihan eri tavalla kuin muut. Se, että meillä on sama opettaja matematiikassa kuin kuvaamataidossa, kertonee aika paljon tästä koulusta.

Joskus äidinkielen tunneilla jokaisen pitää lausua ulkoa opeteltu runo. Muilla ne on tietystä runokirjasta, mutta multa halutaan tietenkin kuulla suomenkielisiä runoja. Yleensä muistelen laulujen sanoja tai lastenloruja, mutta kerran olin poikkeuksellisen kierolla tuulella ja lausuin ylevä ilme kasvoillani: "Ei tippa tapa ja ämpäriin ei huku..." En tiedä mitä se kertoo mun vääristyneestä huumorintajusta, mutta huulta piti purra etten nauranut, kun porukka luuli kuulevansa kansallisromanttista runonlausuntaa!

Koska koulujen englannin opetus on varsin vähäistä, monet opiskelevat englantia vapaa-ajalla. Näitä järjestöjä on täälläkin useita, ja yhteen niistä AFS-vaihtarit pääsevät ilmaiseksi. Mulla on nyt englantia kahtena iltana viikossa. Oppitunnit on pienryhmissä ja mä oon selvästi pidemmällä kuin muut, mutta ei se mua häiritse. Mä puhun koko puoltoista tuntia tauotta vain siitä riemusta, että mun täytyy käyttää englantia! Lisäksi pääsen juttelemaan mukavia tutuille sekä yllätys, yllätys: juomaan matea. Mä totuin siihen kahdessa viikossa; nyt osallistun tähän sosiaaliteehetkeen irvistelemättä.

Koska kaikki on niin yltiöavoimia täällä, mun tuttavapiiri laajenee vauhdilla. Oon jo nyt perillä koko luokan (ja melkein koko koulun) suhdekuvioista, kun sekä omista että muiden asioista puhutaan vailla mitään sensuuria. Ushuaia on lopulta aika pieni paikka. Ihmisten kaveripiirit ovat laajoja ja hyvänpäiväntuttujakin tervehditään kuin parhaita ystäviä. Kaikki tuntevat toisensa, mikä on sekä hyvä että huono asia! Täytyy tosiaan vähän varoa mitä puhuu ja kenestä.

Nyt sain myös nähdä, miten paikallinen nuoriso viettää iltansa. Mentiin siis bolicheen tanssimaan. Lähdin kahden kaverin kanssa ja huvittuneen uteliaasti seurailin menoa. Samaa säätämistähän se osalla täälläkin on kuin Suomessa, mutta omien tuttujen kanssa mulla oli hauskaa. Alkuun kyllä totesin kuivasti, etten mä osaa tanssia. "Feel the music", mulle sanottiin! Täällä on ihan oma verbinsä tanssimaan lähtemiselle ja kyllä huomaa, että rytmi sekä hauskanpito on tällä porukalla verissä.

Vaikka välillä väkijoukossa joku yrittää kiskoa kädestä pitäen tanssimaan, Ushuaia on turvallinen kaupunki ja porukalla voi hyvin kävellä ulkona mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Ihmisten avoimuuden takia hämmentäviä hetkiä kyllä tulee vastaan: Välillä saan jopa juoksulenkillä kuulla kaikenlaisia kohteliaisuuksia. ¡Hola, rubia! ¡Hermosa! Se kertoo kyllä enemmän tästä kulttuurista kuin mun sädehtimisestä; huuteleminen on taiteenlaji eikä sinänsä mitenkään ahdistavaa.

Nyt tunnen myös kaupunkia paremmin ja tiedän suunnilleen, mistä suunnasta mitäkin löytyy. Vaikka luulisi, että näin kylmässä paikassa osataan taloja rakentaa kunnolla, melko mielenkiintoisia ratkaisuja välillä näkee. Ushuaiassa on kallista rakentaa ja kaupungista erottuu ne vähän paremmat sekä huonommat alueet selvästi.
Toisaalta, hinnoista keskusteltaessa joku päivitteli, että leffassa käynti maksaa neljä euroa ja mä en voinut olla pyöräyttämättä silmiäni!

Ai niin, viikolla tosiaan valittiin argentiinalaissyntyinen paavi. Mitään erityistä juhlistamista en huomannut, joku ehkä mainitsi asiasta koulussa. Kysyin perheeltä, onko se iso juttu argentiinalaisille, ja kuulemma ei kovin. Lähinnä se on hienoa maan saaman julkisuuden vuoksi, eikä siksi, että paavin kansalaisuudella olisi heille kovin suuri merkitys. Tosin mulla ei ole kovinkaan uskonnollisia ihmisiä täällä lähipiirissä, joten varmasti riippuu keneltä kysyy!

Melko rikkonainen ja täysin valokuvaton teksti, olen pahoillani. Loppukevennykseksi voisin sentään laittaa perinteeksi muodostuneet luontokuvat sunnuntairetkeltä:

Terveisiä kaikille!

Bien, gracias

Otsikko kertoo mun yksipuolisesta kielitaidosta: en osaa vastata siihen kysymykseen mitenkään muuten. Hyvin, kiitos hyvin, kaikki hyvin, tosi hyvin. Ymmärrän kyllä yhä enemmän, mutta puhe laahaa kaksikymmentä mailia jäljessä. Kai tässä vaaditaan vain kärsivällisyyttä, kyllä mä sen opin! Sitä paitsi joskus on oikein mukava tuudittautua sillä, ettei mun kuitenkaan oleteta mitään tajuavan saati sanovan.

Ensimmäisen kouluviikon aikana oon opettanut suomea, lausunut runoja, kertonut Suomen historiasta, piirtänyt, maalannut, pelannut shakkia, istunut piirissä ymmärtämättä mitään sekä istunut piirissä jotain ymmärtäen. Mun koulu on tosiaan erilainen kuin muut ja vieläpä aika pieni. Opettajat tuntevat oppilaiden perheet ja suunnilleen kyyditsevät nämä kotiin. Vanhempien voimin pidetään talkoita ja myyjäisiä, joilla hankitaan rahaa koululle, ja retkiä järjestetään paljon. Aamuisin mä tykkään mennä koulun keittiöön auttamaan ihan vain siksi, että siellä on mukava yhdessä tekemisen tunnelma!

Oon päässyt suunnilleen mukaan mun ryhmään: torstaina olin kahden tytön kanssa toisen kotona opettamassa kirosanoja puolin ja toisin. Huomasin tulevani hyvin toimeen kummankin kanssa ja meillä oli hauskaa! Olin tosi helpottunut, mielessäni olin maalaillut jo kauhukuvia yksinolosta. 

Selene ja Gio puhuvat hyvin englantia, mikä voi olla huono juttu, mutta toisaalta ne on koko luokan ainoat kielitaitoiset ihmiset. Keskiviikon englannintunti oli osalle ryhmäläisistäni elämänsä ensimmäinen...

Kuvassa matematiikkaa. Ensimmäinen tehtävä oli piirtää ruutupaperille geometrisiä kuvioita ja värittää ne kauniilla väreillä. Terveisiä vaan 12A:n valiomatikkaryhmälle!

Välitunneilla lähinnä norkoilen muiden porukoissa ja yritän ymmärtää keskustelua. Perjantaina kuitenkin hain sisältä shakkilaudan ja päättäväisenä kysyin, kuka pelaa mun kanssa. Yksi ryhmän pojista suostui, tosin uhaten, että mä tuun häviämään. Peli kesti koko päivän, ja lopulta meidän ympärillä oli varmaan kolmekymmentä ihmistä opettajia myöten. Ryhmäläiset kommentoi mun siirtoja, enkä tietenkään ymmärtänyt, oliko ne hyviä vai huonoja... Lopulta peli ratkesi mun voittoon. Poika sanoi, ettei pelaa enää koskaan mun kanssa :D On kiva osata jotain, kun muuten oon kuin pikkulapsi joka ei ymmärrä mistään mitään! Nyt viimeistään koko koulu tuntee mut, moikkaa mulle ja huutelee mun nimeä kuka mitenkin varioiden. Opetin kaikille muutamia sanoja suomeksi, ja nyt saan kuulla hilpeitä huamentta-tervehdyksiä tai rakasstan sinu-a -lauseita suurella draamalla esitettynä!

Parina iltana oon tavannut vaihtarikavereita ja käynyt kaupungilla kävelemässä. Kun sanoin, että suomalaiset ovat ujoja, kukaan ei ollut uskoa mua :D Oon omaksunu puheeseen paikallisen IHANAA/KAMALAA -tyylin ja huidon käsilläni koko ajan. Lisäksi, kun joku puhuu vihdoin mun kanssa englantia ja saan ilmaistua itseäni kunnolla, oon aivan innoissani eikä puheesta tule loppua! Odotas kun opin espanjaa... Kaveriani lainaten, kohta mäkin istun asadopöydässä ja suollan castellanoa kuin lehtisilppuri!

Sää on tällä viikolla ollut kylmä ja sateinen; mun kesä taisi olla tässä. Tänään kuitenkin järjestettiin koulun kävelyretki metsään, ja pääsin hengittämään raitista ilmaa sekä ihailemaan Taru sormusten herrasta -maisemia. Täällä hyötyliikunta on tuntematon käsite, mutta retkeillä osataan ja syytä onkin, kun luonto näyttää tältä!

Ushuaia - El fin del mundo!

Terveisiä, nauttikaa kevään ensimmäisistä päivistä!

"Koulunkäyntiä"

Moikka!
Aika kuluu todella nopeasti ja muutamassa päivässä on kertynyt valtavasti kerrottavaa. Fiilikset vaihtelee saman päivän aikana laidasta laitaan kuten Ushuaian sää konsanaan. Tänään on ollut ainakin kymmenen sadekuuroa ja yhtä monta aurinkoista hetkeä siinä välissä. Tuon voi ymmärtää sitten miten haluaa!
Lauantaina meillä oli talo täynnä väkeä, perhe oli kutsunut ystäviä syömään perinteistä asadoa. Ensin mulle sanottiin, että vieraat tulee viideltä ja että heitä on kolme. No, viideltä ei näkynyt ketään. Seitsemän aikaan väkeä alkoi tulla ja lopulta meitä oli kolmetoista, mutta ne mulle mainitut vieraat sitten jättivät tulematta... Oon jo kyllä aika tottunut tähän meininkiin enkä ahdistu pienistä suunnitelmanmuutoksista ja/tai aikatauluista viivästymisistä!

Asado on siis perinteinen parillalla valmistettu grilliruoka, jota varten meidän talossa on ihan oma uuni. Grillissä oli erilaisia lihoja ja jopa muutamia vihanneksia, jotka syötiin ystävien ja sukulaisten kanssa jatkuvan puheenpalpatuksen säestämänä. Ainoa hiljainen hetki oli, kun mut laitettiin soittamaan pianoa ja kaikki kuunteli sanaakaan sanomatta. Sain myös maistaa argentiinalaista jäätelöä, joka oli just niin hyvää kuin oon kuullut. Hauska ilta siis!

Sunnuntaina kävin tallentamassa näkymiä koulumatkan varrelta. Joskus mietin, onko noi vuoret tuolla ihan oikeita vai pahvikulissi. Näyttävät välillä niin maisemaan liimatuilta!

Iltapäivällä mulla oli ensimmäinen AFS-tapaaminen. Leivoin sinne mutakakun, joka lopulta onnistu yllättävän hyvin ottaen huomioon, että käytin outoja jauhoja, kaasu-uunia enkä löytänyt desimittaa mistään... Kakku kuitenkin katosi nopeasti parempiin suihin, mikä kertoo AFS:n toiminnasta valtavasti: aina kun tavataan, syödään.

Nyt näin AFS:n Ushuaia-vaihtarit: kolme "vanhaa", jotka ovat olleet täällä jo puoli vuotta sekä me kolme uutta: Suomi, Uusi-Seelanti, Thaimaa. Lisäksi tapasin koko joukon tukihenkilöitä, vapaaehtoisia sekä hostperheitä. Muuan nainen alkoi yhtäkkiä puhua mulle suomea; sillä oli suomalaiset vanhemmat, vaikka oli asunut koko ikänsä täällä. Musta oli todella hassua puhua omaa kieltä ja kyllä ne muutkin meitä taisivat ihmetellä! Iltapäivä meni niin äkkiä, etten saanut otettua yhtään kuvaakaan. Me vaihtarit saatiin jakaa tuntojamme rauhassa, mikä on joka kerta yhtä vapauttavaa!

Maanantaina alkoi sitten koulu. Mä hermoilin koko aamun ja lopulta löysin itseni istumasta kymmenen tummahiuksisen ja -silmäisen ikäiseni kanssa. Osasta näki, että ei todellakaan vois vähempää kiinnostaa, ja saivatkin jonkun saarnan heti aamutuimaan. Syy jäi multa ymmärtämättä... Kyllä ne laittoivat siniset koulupaitansa ylleen, mutta varmuuden vuoksi piti huppari kiskoa kaiken päälle ja vetää vetoketju kiinni ylös asti. Mut huomattiin vasta, kun opettaja mut oikein esitteli. Koko ensimmäisen päivän olin aika hukassa ja olo oli yksinäinen. Pari tyttöä jutteli mun kanssa hetken, mutta muuten sain kuunnella muiden liian nopeaa puhetta ja nähdä "mikätoionmitäsetekee" -vilkaisuja huppujen alta.

Tiistai alkoi heti paljon paremmin. Loman loppumisen toivottomuus oli unohdettu ja huputkin otettu pois päästä. Mulle selitettiin asioita, autettiin papereiden kanssa ja kyseltiin Suomesta. Yksi tytöistä puhuu hyvin englantia ja toimi tulkkina. Päivän mittaan sain suustani jo espanjaa, jota moni kehui. Iltapäivän liikuntatunnilla meidän ryhmä lähti paikallisen melontakoulun "lammelle" melomaan ja ilmassa oli jo me-henkeä!

Jos ei ota huomioon näitä sosiaalisen kanssakäymisen ongelmia, koulupäivät ovat olleet kuin kuviskerhoa. Siinä seitsemäntoistavuotiaat opiskelijat istuivat piirissä ja värittivät tusseilla! Jokaisella oppilaalla on oma kansio, johon kootaan kaikki koulutyöt. Ensimmäisellä viikolla askarrellaan jokaiselle aineelle oma kansilehti. Mä sain koulussa vahaliidut käteen ensimmäistä kertaa sitten ala-asteen. Täytyy sanoa, että lattialla istuen puinen alusta polvien päällä piirtäminen oli vaikeeta! Lisäksi kaikki kirjoitetaan mustekynällä, jollaista mä en oo ikinä kädessäni pitänyt. Teen kirjoitusvirheitä ja sotken käteni musteeseen, mutta kyllä tää mulle sopii! En ymmärrä itse opetuksesta yhtään mitään, mutta ainakin mulla on kauniit kansilehdet sekä oikein tehdyt sisällysluettelot. Luonnontieteen tunnilla piti valita kuva eläimestä ja mä tietenkin tein valintani teeman mukaisesti!

Ensimmäisen päivän shokista toivuttuani meen kouluun hyvillä mielin. Minkäänlaiseen keskusteluun en pysty, mutta hymyilen nätisti ja nauran yhteisille vitseille. AFS:n tapaamisessa sanoivat, että koulussa ei saa olla kaktus. Selvä!

Lisää koulunkäyntiä, kuvia ja kuulumisia luvassa. Hauskaa koulupäivää kaikille niille, joilla sellainen tänään on!